ESIPUHE

Jotenkin sitä kuvittelee olevansa ihan tavallinen ja elävänsä ihan tavallista elämää, johon kuuluu työ, perhe, harrastukset ja niin edelleen. Kolmenkympin ylittäneenä arki pyörii jo aika vakaasti omaa rataansa eikä suuria mullistuksia odota kohdalleen sattuvan. Yleensä kun ihmisiltä kysytään mitä he toivovat elämältään – vastausten joukossa on tyypillisesti rakkauden ja onnellisuuden lisäksi terveys. Kuinka moni kuitenkaan oikeasti pelkää menettävänsä nimenomaan terveyden? En minä ainakaan.

logo_elinsiirto

Elämän suuret mullistukset tapahtuvat yleensä kun niitä vähiten odottaa. Sairastumiseni oli minulle sellainen. Minä sairastuin munuaisen vajaatoimintaan ja sain kuulla siitä kun mitään ei ollut enää tehtävissä – munuaiset toimivat enää seitsemän prosentin teholla. Monet munuaispotilaat saavat tietää sairaudestaan jo vuosia aiemmin ja sairauden etenemistä voidaan hidastaa mm. ruokavaliolla, lääkkeillä ja elintavoilla. Minun tapauksessani sairaus todettiin viimevaiheessa ja jo pitkälle edenneenä. Olin tuolloin 34-vuotias ja olin pitänyt itseäni aina perusterveenä. En tiedä kumpi on helpompi käsitellä – kertarysäys vai pitkä odotus, mutta jälkikäteen ajateltuna – meni se näinkin.

Aloitin tämän elinsiirto blogin kirjoittamisen kun olin törmännyt muutamaan vastaavanlaiseen tarinaan ja blogiin. Tarinani ei ole sen erityisempi kuin mikään aiempikaan, mutta se on minun tarinani ja oma näkemykseni ja kokemukseni munuaissairaudesta ja elinsiirrosta. Siirron saaneita on Suomessa jo tuhansia joten mikään erikoistapaus en todellakaan ole. Muistiinpanot ovat dokumenttina itselleni, mutta yhtälailla tuttavieni luettavaksi, jottei minun tarvitse kertoa samaa tarinaa kerrasta toiseen. Mielelläni jaan kokemukseni myös vastaavaan tilanteeseen joutuneiden potilaiden ja heidän läheistensä kesken, jotka etsivät tietoa aiheesta.

Sairastuminen ei muuten olekaan maailmanloppu. Siltä se toki heti alkuun tuntui, mutta ei nyt kun asian kanssa on oppinut elämään. Jokainen kokee asioita omalla tavallaan ja jollekin toiselle vastaava tilanne voi olla paljon suurempi haaste. Olen lukenut monta tarinaa ja olen mielestäni selviytynyt niihin nähden ihan hyvin. ”Kuolemansairaana” on helppo uhriutua ja jäädä sijoilleen. Minulla oli onneksi mukava työ johon palata niin pian kuin mahdollista. Kotona olisin kuihtunut murheisiini. Minä luulen, että ihmisen mieleen mahtuu tietty määrä huolta ja vastoinkäymisiä kerrallaan. Alussa sairaus oli mielessä pinnalla eikä muut asiat huolettaneet juurikaan. Nyt sairaus on jo taka-alalla ja arjen täyttää taas perinteisemmät aiheet. Huolikiintiöön on tullut taas tilaa. Jotkut tuttavista ovat sanoneet kuultuaan tarinani, että ”eipähän omat ongelmat tunnu enää yhtään niin suurilta”. Väärin – jokaisella on oma kiintiönsä ja vain asiat sen sisällä vaihtelevat. Ongelmien suuruuksia ei voi vertailla vaan jokainen painii omiensa kanssa. Ei minun sairauteni ole lopulta sen suurempi ongelma kuin jonkun toisen huolet vaikka raha- tai perheasioiden kanssa.

Käsittelen sairautta, hoitoja, ihmisen anatomiaa ja ruumiin eritteitä sen enempää kaunistelematta, joten jos semmoiset ällöttää, kannattaa harkita haluaako lukea. Käytän myös joitain lääketieteellisiätermejä ja -arvoja joita en sen kummemmin aina avaa, mutta samassa tilanteessa olevat saanevat niistä vertailutietoa, joka saattaa heitä kiinnostaa.

Kiinnostavin osuus tässä lienee se elinsiirto. Optimistisesti aloitin kirjoittamisen kuitenkin jo ennen siirtokutsua, minun kohdallani kun sairastumiseenikin liittyy oma tarinansa. Elinsiirtoon uskoin kuitenkin ennemmin tai myöhemmin pääseväni. Heti sairastuttuani mietin kuinka laajasti ja avoimesti haluaisin asioistani puhua ja päätin silloin jättää some-tiedottamisen väliin. Alussa oli vaikea keksiä miten puhuisi asiasta kun ei ollut itsekään ihan selvillä mitä käytännössä tulee tapahtumaan. Sinänsä puhuin asiasta mielelläni ja se oli minulle luontaista, joten kerroin sairaudestani sitä mukaan kun tapasin ihmisiä ja asia tuli luonnollisesti esille. Kaikille en ole kertonut vieläkään, osa kuulee siitä nyt ensimmäistä kertaa. Hyvänpäivän tuttujen harmiton heitto ”mitä kuuluu?” oli muuten toisinaan hankala käsitellä ja muodostui omassa mielessä välillä vain ironiseksi ”ihan hyvää” –vastaukseksi. Asia on otettu hyvin vastaan ja tuttavat ovat olleet kiinnostuneita. Kerrottavaa on riittänyt ja tässä se vielä kirjallisesti, nyt kun olen muutenkin valmiimpi asian kanssa.

Kiinnostuitko – sitten vain lukemaan. Suosittelen kronologista lähestymistä aiheeseen esimerkiksi vasemman valikon mukaisesti. Minulle voi lähettää palautetta ja tarvittaessa muita yhteydenottopyyntöjä sähköpostitse osoitteeseen elinsiirto.wordpress(a)gmail.com

Haastan kaikki lukijat keskustelemaan elinluovutuksesta edes yleisellä tasolla läheistensä kanssa. www.kyllaelinluovutukselle
Haastan kaikki lukijat keskustelemaan elinluovutuksesta edes yleisellä tasolla läheistensä kanssa. Elinluovutuskorttia ei välttämättä tarvita jos oma tahto on läheisten tiedossa. http://www.kyllaelinluovutukselle.fi
Mainokset

One thought on “ESIPUHE”

  1. Olipas selkeää ja tunnistettavaa lukemista. Itselläni sairaus todettu vajaa vuosi sitten, kun oli toimintaa 35% jäljellä. Välillä tuntuu raskaalta ja pelottaa, koska dialyysi edessä ja miten sitten mennään. Homma on aika pinnalla koko ajan. Ystävien mitä kuuluu kysymyksiin vastaa vain, päivä kerrallaan tai ihan hyvää. Mahtava oli lukea, että sairaus siirtyy ja muitakin perusmurheita kuvioihin mahtuu taas. Kiitos kun kirjoitat! Me perässä tulevat tarvitsemme tietoa. 😊

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s